Hei mä oon hengissä! Vaikkei tälhetkel ihan siltä tunnukkaan. En tiiä onks kukaa ihmetelly tai kiinnittäny huomiota siihen etten oo kirjottanu pariin viikkoon. Mua itteeni se on häirinny tosi paljon ja se tuntuu pahalta. Mut jokatapauksessa oon taas täällä, ja aion pitää kirjottamisesta kiinni! En todellakaan pystyis nyt jättämään sitä, kun kaikki muu elämässäni on epävarmaa. Pakko päästä kirjottamaan ja purkamaan jotain fiiliksiä tätä kautta. Mä voin sanoa et mun kirjotustauolle on ollu hyvä syy, ja nyt mä aion vähän avata sitä minkä takia en oo kerenny kirjottamaan..

Mun yksityiselämässä tapahtui räjähdys. Räjähdyksellä tarkoitan tapahtumaketjua, minkä mä oon aikoja sitten sytyttänyt mutta nyt syystä tai toisesta se vihdoin räjähti ilman mun hallintaa. Jos mä oisin pystynyt päättämään koska ja miten asiat ois selvitetty, oltais puhuttu varmaan vaan hallitusta tulipalosta. Tulipalosta jonka olis pystynyt pienen hetken päästä sammuttamaan. Sekin olis vaatinu aikaa, apua ja raivausta mutta sitten kun se olis sammunu olis jäljelle jäännyt kauniisti loppuunasti palaneet asiat. Nyt kuitenkin puhutaan räjähdyksestä, jossa asiat ei varmasti selviä pelkällä puhumalla, räjähdyksen kappaleita on pitkinpoikin eikä niitä saa enää korjattua yhteen. Räjähdys vie osan mukanaan ja siitä selviytyminen on raastavaa.

Mä voin ottaa syyt niskoilleni koko räjähdyksestä. Mä en oo pystyny puhumaan, en oo ollu rehellinen enkä kertonu totuutta mun omista tunteista. Omille tunteilleen ei tietenkään voi mitään, niihin on liittynyt isoja asioita miksi ne on muokkautuneet tämänhetkisiksi. Elämässä tapahtuu välillä muutoksia johon et oo pystyny varautumaan, isoja asioita esimerkiksi sairaus, läheisen kuolema, jonkun tärkeän asian menetys tai jotain muutta odottamatonta. Se saa sun fiilikset sekaisin hetkellisesti tai pitemmäksi aikaa, se saattaa muuttaa sun asennetta tai näkökulmaa loppuelämäksi. Elämän arvomaailma saattaa mennä päälaelleen. Mä oon sairauteni vuoksi joutunut uudistamaan arvomaailmaani, mutta nyt sain myös uuden aiheen mietittäväksi ja varmasti se on muuttanut minua ja näkökulmia elämästäni. Nää muutokset on elämän asioita mitkä pitää hyväksyä, niistä pitää kasvaa ja oppia ja muuttaa ne positiiviseksi.

Se on hassua miten tärkeistä asioista puhuminen on vaan helvetin vaikeaa. Etenkin jos ne asiat koskee muitakin läheisiä ihmisiä. Ketään ei halua loukata, satuttaa tai huolestuttaa. Kuitenkin on pakko ajatella itsekkäästi omia tunteitaan, jotta itsellä olisi mahdollisimman hyvä olla. Rohkeus olla avoin ja kertoa totuus omista tunteista, on kuitenkin kaiken sen pelon arvoista. Mitä tahansa pelkääkin, toisen menettämistä, pahaa mieltä, totuutta, seurauksia tai omia tunteita; tärkeintä on olla rehellinen etenkin itselle. Tunteitaan ei voi kieltää eikä niistä voi valehdella. (Tai voi tottakai, mutta sitten käy niinku mulle: Räjähdys)

Mitäs nyt sit? Pakko vaan myöntää tilanne itselle ja hyväksyä se, ja sen seuraukset. Voin myöntää että oon edelleen hukassa, mä en tiedä minne oon matkalla. Mä en tiedä myöskään suuntaa, mä en ees tiedä millä tiellä tallustelen tällähetkellä. Multa on myös kartta hukassa, joten joudun hiukan suunnistamaan pimeässä. Mut suunnistaminen elämässä ei loppujenlopuks kuulosta hirveen pahalta? Silloin mä joudun vaan luottaa omaan fiilikseen, mä joudun tekee ne omat päätökset ja valinnat minnepäin jatkan. Mä joudun myös ottaa niistä vastuun mutta silloin ainakin tiedän ketä syyttää jos ja kun kaikki menee vituiks. :D Toisaalta oon myös oman onneni herra, vain minä voin vaikuttaa valinnoillani siihen oonko mä onnellinen vai en.

Tiedän että tulevaisuudessa mä tulen tunnistamaan polun mitä kuljen. Se on mun elämäni polku, ja saan siitä ehkä selville suunnankin minne olen matkalla. Mutten ikinä voi tietää mitä mutkan takaa tulee. Risteyskohtia tulee varmasti, paljonkin. Joka risteyksessä mun on hengähdettävä, mietittävä mihin suuntaan kulkea. Se päätös voi olla erittäin vaikea tai erittäin helppo. Jokatapauksessa tiedän nyt etten voi jäädä keskelle risteystä enää. Risteyksessä on ihan ookoo mietiskellä hetken kumman suunnan valkkaisi, mutta siihen risteykseen ei voi jäädä asumaan. Sä et voi tehdä keskelle risteystä kotia. Sä voit tehdä kodin jommalle kummalle tielle, sun on päätettävä ja mentävä eteenpäin. Se tie minkä valkkaat, saattaa osottautua mutkikkaaksi, pimeäksi, siinä ei saata olla asfalttia eikä sen varrella hienoja kauppoja. Silti se on sun valkkaama tie, ja se tie voi johtaa lopulta kauniimpiin maisemiin. Vaikka välillä tuntuiskin vaikealta kävellä sitä pitkin, sun jalkoihin sattuu ja tuntuu ettet enää jaksa kävellä ylämäkeen, sä et voi tietää mitä sieltä mäenpäältä tulee. Sieltä voi avautua elämäs kaunein maisema ja helppo alamäki. Mut sä et voi tietää, eikä kukaan muukaan: Sun on vaan pakko jatkaa matkaas ja ottaa vastaan se mitä tie tuo tullessaan.  Jossain tapauksissa sä voit tehdä U-käännöksen, mutta tiiäthän että se on laitonta ja sä voit saada siitä sakon. Mun neuvo on se että katsot tien loppuun asti, sen päästä tulee taas risteys. Risteyksessä sä voit sitten päättää jatkatko tietäs suoraan vai käännytkö toiselle tielle.

Mä lähen nyt sinne toiselle tielle. Olin liian kauan risteyksessä, tiedostin sen tilan ja sen riskit. Ja nyt mun on pakko valita joku tie. Se on helvetin pelottavaa, mut mä luotan siihen et kivikkoisenkin polun valitseminen on parempi vaihtoehto kuin risteyksessä odottaminen. Risteyksestä on pakko poistua, se on sitä mitä sä tarvitset vaikket haluaisikaan.

Mä kirjottelen jatkossa mun uudelta polulta ! En tiedä mitä kirjotan, mistä kirjotan, mut mä lupaan että mä kirjotan. Ja lupaan et tallaan sitä tietä hymyssäsuin, vaikkakin tiedänkin että matkasta tulee erittäin pitkä ja vaikeakin. Ihanaa viikonloppua kaikille elämän tietänsä tallaaville suunnistajille ! Elämän navigaattoria ei oo vielä keksitty, sellaista joka vois kertoa sulle mille tielle meet mistäkin risteyksestä päästäksesi tavoitteeseesi. Kukaan ei voi kertoa sitä sulle, sun pitää vaan luottaa ittees ja sydämees. <3 - Kartaton suunnistaja- Sara