Moikka muruset! Mä oon saannu jonkunverran uusia lukijoita ja tuttavuuksia, joten aattelin vähän kerrata mun elämää ja miten oon tähän tullu! Kukaan ei kuitenkaan jaksa lukea noit mun kirjotuksia vuosien takaa (saa toki jos haluaa https://invapaikalla.vuodatus.net/lue/2015/12/diagnoosin-saaminen-helpotus-ko), joten aattelin säästää ihmisten aikaa ja vaivaa ja tehdä pienen muistelman! :D Vaikka tietäisit ja tuntisit mut, muistatko koska mä sain ms-diagnoosin? Miten se mulle kerrottiin? Missä mä olin silloin? Oliks se järkytys vai helpotus? Lets muistellaan !

Okei kaikki lähti siitä kun olin tavallinen terve nuori 21-vuotias nainen ja elettiin vuotta 2013. Kaikki alkoi siitä kun eräänä aamuna heräsin, enkä tuntenut käsilläni mitään. Kädet oli jotenki ihan tunnottomat ja puutuneet. Mulla oli silloin käytössä uusi tyyny sängyssäni, sekä olin aloittanut salilla käymisen, joten yhdistin oireet heti lihasjumiin hartioissa. "Sul on vaa niskat jumissa!" sano lääkäri kun ekan kerran kävin työterveydessä, ja teki mulle lähetteen hierontaan. Noh siitähän sit se lääkärirumba alkoi, kun oireet ei hävinny mihkään hieronnalla, uudella tyynyllä taikka treenitauolla...

Mähän olin silloin töissä Motonetissa myyjänä, olin saannut vakituisen työpaikan muutama vuosi aikasemmin. Se oli onni, koska silloin pystyin hyödyntämään työterveyden palveluita outojen oireideni suhteen. Huomasin myös että käsien tunnottomuuden lisäksi vatsani oli kanssa hiukan tuntoherkkä. Tunnoton. En tuntenut kun otin paidan pois päältäni, tai kosketusta navan seudulla. Lääkärissä ravaamista kesti puoli vuotta, sekä epätietoisuutta. Se oli pahinta ! Mä ite kyllä tiesin että kaikki ei oo nyt hyvin, mutta tuntui että lääkärit ei ottanu mua todesta.

Monien vaiheiden jälkeen pääsin kuitenkin magneettikuviin. Olin saannut lähetteen julkisen terveydenhuollon puolelle, josta minulle oli varattu aika kuukausien päähän neurologille sekä tehty lähete magneettikuviin. Kävin magneettikuvissa ja samoihin aikoihin rysähti päälle seuraava oire: vasemmasta silmästäni sumeni näkö melkein kokonaan! Olin asiasta kauhuissani, kävin taas työterveyslääkärissä jossa lääkäri tarkisti näköni ja sanoi minulle "Et tarvitse vielä silmälaseja".

Se oli ehkä hienoin diagnoosi ikinä. Lääkäristä marssin itku silmässä autolleni, ja varasin samantien ajan optikon näöntarkastukseen. Ajattelin että onhan mun silmissä oltava jotain kun en toisella silmällä näe mitään! Kävin magneettikuvissa jonka jälkeen kävin optikon näöntarkastuksessa jossa ei ilmennyt mitään poikkeavaa ja sain  lähetteen silmälääkärille. Silmälääkäri tutki silmiäni erilaisin konstein, kyseli oireistani ja lähetti minut kiireisellä lähetteellä Kotkan sairaalaan lisätutkimuksia varten. Uskoisin että silmälääkäri tajusi tilanteen vakavuuden, viimeistään siinä vaiheessa kun kerroin hänelle että olin käynnyt magneettikuvissa. Hän osasi laskea yks plus yks yhteen.

Seuraavana päivänä hyppäsin autooni, otin äitini mukaan ja suuntasimme kohti Kotkan sairaalaa. Suunnitelmissamme käväisemme vain sairaalalla tarkistuttamassa näköni jonka jälkeen voimmekin viettää kivan shoppailupäivän Kotkassa. Noh asiathan eivät menneet ihan niin kuin olimme kuvitelleet..

Kotkassa minulle annettiin vaaleanpunaiset sairaalavaatteet, minut ohjattiin sairaalasänkyyn ja tehtiin muutamat kokeet. Olin ensiavun puolella odottamassa tuloksia, kun nuorehko mieshoitaja tuli luokseni pyörätuolin kanssa ja sanoi minulle että lähdetääs osastolle. En tiennyt siinä vaiheessa mistään mitään, oletin että tämä on yleinen käytäntö; että kaikki kysymysmerkki-potilaat ohjataan jollekkin osastolle. Minut vietiin vaaleanpunaisissa vaatteissa sairaalan 7. kerrokseen neurologiselle osastolle, josta sain oman sängyn eräästä huoneesta. Kohta lääkäri tulikin luokseni, ja kertoi että oli lukenut magneettikuvien tulokset.

Se ei ollu shokki todellakaan, vaan se oli helpotus. Siinä sängyllä maatessani tippa kädessä, tunsin kiven vierähtävän sydämeltäni. Outoja oireitani oli kuitenkin kestänyt jo puoli vuotta. Lääkäri kertoi minulle että sairastan parantumatonta sairautta ms-tautia. Magneettikuvien tuloksessa oli näkynyt aivoissani plakkeja. Minulta otettiin vielä likvor-näyte selkäluuydinnesteestä ja se kertoi samaa tulosta. Ms-tauti. Eikai siinä mitään.

Olisin joutunut jäämään Kotkaan osastolle siksi viikonlopuksi, mutta onnekseni pääsin kotiin koska minulla todettiin myös pissatulehdus. Tulehdus piti eka hoitaa, ennenkuin ms-tautiani alettaisiin lääkitä. Pääsin siis viikonlopuksi kotiin viettämään äitienpäivää. Valitettavasti se meni hiukan ristiriitaisissa merkeissä sekä todella heikossa olotilassa likvor-näytteenoton takia. Pohjois-Kymen sairaalan neurologian poliklinikalta otettiin minuun sitten yhteyttä alkavana viikkona, ja sieltä on hoitoni järjestetty siitä asti. 

Muistatko tän kaiken? Siis mä en oikein ees muistanu. Tuntuu tosi kaukaselta palata tähän päivään tai aikaan ennen diagnoosia. Tuntuu tosi oudolta ja epärealistiselta että oon joskus ollut terve, koska must tuntuu et oon ollu sairas aina. Musta tuntuu et tää sairaus on ollu mun arjessa aina, mun elämässä joka päivä. Niinku se tavallaan onkin ollut, mut alkoi vast oirehtia tolloin 21vuotiaana ja diagnoosin sain keväällä 2013. Hullua ! 

Mä luin ite ton kirjotukseni diagnoosin saamisesta, minkä olin kirjoittanut 10. joulukuuta 2015. Silloin kun ton kirjotin, on mun elämäntilanne ollut ihan eri kuin nyt. Mä oon ollu ihan eri Sara kuin nyt.  Mun sairauskin on ollu ihan eri kuin nyt. Yhdessä me ollaan kasvettu ja ollaan nyt tässä. Aikamoinen matka ollaan yhdessä talsittu. 

On ihan jees välil palata menneisiin. Muistaa mitkä lähtökohdat on ollu ja mitä kaikkea on matkalla tapahtunut. Se voi olla myös surullista "ennen kaikki oli paremmin" mutta myös samalla voimaannuttavaa. Me ollaan just tässä nyt, kaikesta huolimatta ! Ollaan selvitty monesta ja tullaan jatkossakin selviämään. Joten eikun suunta vaan eteenpäin, kasvot hymyyn, ja otetaan vastaan sen mitä elämällä on tarjottavana !

Sairastunut ei ole pelkästään sairas. Sairastuneella on sairaus minkä kanssa elää, mutta hän on paljon muutakin kuin vain sairas. Hän on edelleen se sama ihminen kuin ennen diagnoosia. Sairaus ihan varmasti muuttaa ihmistä joltain osin. Ei välttämättä paljoa, joitakin sitten taas todella huomattavasti. Taustalla on kuitenkin se sama henkilö, perheenjäsen, ystävä tai sukulainen kuin aina ennenkin. Muistetaan jatkossakin kuunnella ja tukea heitä. <3

Niinkuin vuonna 2015 kirjotin, toivotan nytkin tsemppiä kaikille sairastuneille, diagnoosia odottaville, sekä heidän läheisilleen ja tukijoukoille! Sairastuminen on pelottavaa, mutta siitä selvitään yhdessä. Diagnoosi on yleensä helpotus, koska silloin saa oireilleen nimen eikä enää elä epävarmuudessa. Diagnoosi ei ole elämän loppu, se vaan avaa uudenlaisen elämän. Ihanaa uuden vuoden jatkoa kaikille, muistakaa välil kurkata olan yli et mistä kaikesta sitä ollaankaan jo selvitty ! - paluumenneisyyteen-Sara

 

imgjotain.jpg

Kuva otettu vuonna 2013 Kotkan sairaalalla, ennen osastolle siirtoa. Tuona hetkenä mulla oli päällimmäisenä vain mielessä "hitto en oo käynny suihkussa, hiukset on likaset" :-D haha muistan sen aina!

IMG_20190110_165256.jpgIMG_20190110_165241.jpgIMG_20190109_191809.jpg

Elämä on muuttunut paljon, se on myös tuonnut paljon hyvää. Ihana Urho tuo energiaa arkeemme. <3

IMG_20190110_150854.jpgIMG_20190107_152454.jpgIMG_20190107_111549.jpg

Lusikka tais maistua hyvältä.... 

IMG_20190106_114033.jpg

Urho on jo niin iso poika !

IMG_20190106_205754.jpg

Isin sylissä on hyvä olla. <3

IMG_20190103_170520.jpg

Punaposki päiväunien jälkeen. 8)