Miten selvitetään oletko sairas vai et? Entä mihin olet sairastunut? Mitä oireita sulla on, ja miten saat diagnoosin? Kuinka kauan siihen menee? Onks se helpotus vai maailmanloppu?

Vaikeita kysymyksiä, mä osaan antaa näihin kysymyksiin vastauksen ainoastaan omalta kannaltani ! En voi puhua kenenkään muun puolesta, jokasella nää asiat menee niin yksilöllisesti. Sairauksia on paljon erilaisia ja niiden selvittämiseen on lukuisia keinoja. Lääketiede on kehittynyt huimasti lähivuosina, mutta silti diagnoosien saamiseen menee hurjasti aikaa ! Diagnoosin odottaminen on pelottavaa ja epätoivoista aikaa, niin sairastuneelle kuin heidän läheisilleen. Se on etenkin henkisesti todella rankkaa, mutta myös fyysinen kunto kärsii siinä. Vointi voi edetä todella huonoksi ennenkuin sairaus saadaan todettua ja sairauden etenemisen tai poistamisen toimenpiteet aloitettua.

Ms-taudin diagnoosin saamisen suhteen on yhtä monta erilaista tarinaa kuin sairastunuttakin. Ms-taudin oireet ovat niin monikirjavat että montaa yhtenäistä tekijää sairastuneilla ei ole. Ei ole mitään tiettyä kaavaa miten sairaus alkaa ja etenee, vaan erilaisia oireita voi ilmaantua miten sattuu, kuinka nopealla tai hitaalla tahdilla tahansa. Jollain ensimmäisistä oireista diagnoosiin menee pari kuukautta, jollain menee vuosia ja jollain jopa vuosikymmeniä! Ensimmäisen pahenemisvaiheen ja toisen pahenemisvaiheen välissä voi olla vuosia, jotein näiden oireiden yhdistäminen toisiinsa voi olla todella vaikeaa niin läääreille kuin oireista kärsivälle.

No miten mulla meni? Hmm mulla meni oikeestaan asiat tosi nopeasti, sain diagnoosin puolen vuoden kuluttua ensimmäisistä oireista. Nyt kun asiaa ajattelee, sain diagnoosini ihan älyttömän nopeasti!! :) MUTTA silloin se aika tuntui helvetiltä. Elämäni kauhein puolvuotinen. Se kun et tiedä mitä hittoa sun kropassa tapahtuu, miks se käyttäytyy oudosti ja miksei tottele. Se tunne kun tiedät että joku on pahasti vinossa, se että sä tiedät ettei kaikki ole nyt hyvin. Se paha fiilis on sulla mielessä joka aamu kun heräät ja joka ilta kun käyt nukkumaan. Onneks se helvetti on nyt ohi, ja sain diagnoosini.

Mä muistan mun ekat oireet äärettömän hyvin. En varmaan koskaan unohda sitä aamua kun heräsin. Mä olin alottanu muutama viikko sitten sali-harrastuksen, ja oltiin menossa aamulla salille ystäväni kanssa. Sinä aamuna kun heräsin herätyskelloon, eka huomioni oli se etten tuntenut käsilläni mitään. Sormet oli tunnottomat enkä vaikka tuntenut peittoa käsieni päällä. Ihmettelin asiaa äidilleni joka epäili että oon nukkunu huonossa asennossa, ja niskani ovat vaan jumissa. Näin minäkin uskoin ja mietin asiaa myös ystäväni kanssa kuntosalilla. Treenin jälkeen vaihtaessani paitaani sanoin kaverilleni "Mä en oikee tunne mitää mun vatsan kohalta !". Siinä sit porukassa ihmeteltiin ja kummasteltiin asiaa, mutta eipä oikein muuta selitystä asialle saatu kuin treenin aiheuttama lihasjumi.

No näin jatkui päiviä. Näin jatkui viikkoja. Monia sellaisia. Kummastelin työkavereille, perheelle ja sukulaisille sitä kuinka en vaan tunne mitään käsilläni. Oli tosi hankala avata jogurttipurkkia, oli tosi vaikeeta kirjottaa kynällä. Lopulta marssin sitten työterveyteemme mistä sain vain diagnoosiksi hieronnan tarpeen ja sainkin lähetteen omt-fysioterapiaan. Kävin siellä pari kuukautta, eikä muutosta vointiini tullut. Ainoastaan sain mukaani suurehkon laskun käynneistäni. Voittajafiilis.

Kävin työterveydessä useasti. Kävin siellä työterveyslääkärini lisäksi myös parilla erikoislääkärillä. Apua ei löytynyt, mutta sain lähetettä kunnalliselle puolelle jonka kautta pääsin magneettikuviin. Kävin magneettikuvauksissa jossa pääni sekä kaularankani kuvattiin. Sain kuvien jälkeen ajan Pohjois-Kymen sairaalaan neurologianosastolle. Ikinä en tähän varattuun aikaan päässyt, koska...

Toinen silmäni sumeni! Aika metka fiilis kun oikeestaan näe mitään toisella silmällä. Tästäkin syystä kävin työterveydessä josta ulkomaalainen lääkäri ilmoitti mulle "Et tarvitse silmälaseja." :) Kiitti täst, voittajafiilis part 2! Kävin sitten itse optikkoliikkeessä näöntarkastuksessa, jossa silmäni kuvattiin ja todettiin ettei siellä mitään vikaa näy - pieni sivuseikka se vaan etten nähnyt toisella silmälläni näkötestissä oikein mitään. :D Optikko lähetti minut silmälääkärille, silmälääkäri lähetti minut kiireellisellä luokituksella heti seuraavaksi aamuksi Kotkaan Kymenlaakson keskussairaalaan! Sairaalaan lähdettiin äitini kanssa tietämättömänä kaikesta tulevasta, ainoastaan ajatuksena se että "mennääs nyt näyttämään sumeaa silmääni - sen jälkee sit mennää shoppailemaan! :)"

Shoppailureissu jäi tekemättä, sairaalan neurologi oli lukenut mun magneettikuvien tuloksen ja minut otettiin suoraan sisälle 7. kerrokseen osastolle. Osastolle minut vietiin pyörätuolissa, tippa kädessäni, vaaleanpunaiset sairaalavaatteet päälläni. Minut vietiin huoneeseen jossa makailin sairaalasängyssä, huoneessa oli kolme muutakin vuodetta jossa reunimmaisessa makoili vanha nainen. Telkkarista tuli jääkiekko-aiheisia uutisia, kevään mm-kisat olivat juuri meneillään.

Hoitaja kävi muutaman kerran juttelemassa kanssani, kunnes lääkäri tuli kertomaan magneettikuvien tuloksen ja diagnoosini: Ms-tauti. Ensimmäinen ajatukseni oli suuri HELPOTUS. Mä sain nimen oireilleni, mä tiedän mikä mua nyt vaivaa ja mä tiedän minkä takia olin oireillut. Mä sain kuulla että sairauten etenemiseen oli hidastava lääkitys, vaikkakin on kyse parantumattomasta sairaudesta. Mut ennenkaikkea mä sain vastauksen kaikkiin kysymyksiini, mä en ollut kuvitellut kaikkia oireita tai liioitellut mitään. Mä olin _vain_ sairas, ja se tieto teki todella hyvää. :) Kerrankin mä pystyin vapaasti hengittämään, ja jatkamaan elämääni. Hiukan erilaisena, mutta entistä vahvempana.

Mun diagnoosin saantiin ei mennyt tosiaan kuin se puoli vuotta. Kaikille ketkä kamppailee epätoivon ja epätiedon kanssa, mä toivotan erittäin kovat tsempit! Jos tunnette jonkun jonka odottaa ratkaisua, diagnoosia, uutta alkua: odottakaa hänen kanssaan kärsivällisesti. <3 Se on helpompi sanottu kuin tehty, mutta diagnoosi on lopulta niin suuri helpotus että sitä jaksaa oottaa! Eläkää mukana huonoina päivinä, tukekaa ja iloitkaa yhdessä hyvistä päivistä ja arjen pienistä iloista. :) Vaikka diagnoosin saanti saattaa kestää, elämä jatkuu silti kokoajan eikä saa vaan jumittua diagnoosin saannin ympärille!

Mutta muistakaa pitää puolenne lääkäri-helvetissä. Jos teillä on oikeesti se fiilis et "nyt ei oo kaikki hyvin", vaatikaa tutkimuksia ja sitä että teidät otetaan todesta! Musta tuntu et monet lääkärit nauro mut pihalle huoneestaan (mm hra ettarvitsesilmälaseja-lääkäri) mutta tarpeeksi kauan yritettyäni pääsin oikean erikoissairaanhoidon piiriin jossa oireeni otettiin vakavissaan! Sitten asiat tapahtuikin aika vauhdilla, ja mä sain oman nimen oireilleni. Se oli todellakin helpotus, ja parasta mitä mulle on tapahtunut. Koska asiat olis voinnu mennä aivan eritavalla jos en ois saannu dg:täni noinkin pian, sairaus olis voinnu viedä multa vaikka jalat alta. Onneks ei, nyt mä jatkan vaan elämääni entistä vahvempana. ;)

Tsemppii kaikille jatkoon, sairastuneille, terveille, omaisille, läheisille ja tukijoukoille !! Yhdes ollaa vahvempii, ei kukaa jaksa kauaa yksinään. Ihanaa joulun odotusta !! :) -  entarvitsesilmälaseja-Sara

10. toukokuuta 2013, Kotkassa Kymenlaakson keskussairaalassa. Just ennen osastolle pääsyä ja diagnoosin kuulemista. Vähä viel hymyilytti. ;)

Anna-lehteen otettuja kuvia, teki musta jutun "Matka naiseksi" osioon. Ilmestyi 26.3.2015.