Minkälaista on olla terve? Minkälaista elämä on ilman sairautta? Mä oon ollu parantumattomasti sairas nyt 2,5v ja ihan rehellisesti voin sanoa etten muista minkälaista elämä oli ennen sairastumista. Silloin kun oli normaali ja terve.

Tää sairaus on pistäny kyl elämän sekasin, siis ihan oikeesti. Ja paljon paljon hankalemmaks. Vaativammaks. Normi käynti kaupassakin voi olla sellanen vuoristorata nykyään. :D

Mä pelasin nuorempana futista. Nyt ku aattelen että harrastus ois jatkunu, mä en kyllä ikinä selviäis pelireissuista, peleistä tai harkoista. Ensinnäkin mun jalat ei enää tottelis - mähän en pysty juoksemaan oikein ollenkaan tällähetkellä. Motoriikka on täysin kadonnut, en pystyis kääntyilemään, hyppäämään, luultavasti vain kaatuilisin pitkin kenttää pienemmästäkin kontaktista. Tai jopa ilman minkäänlaista kontaktia. (Miettikää mikä näky ois ku vammanen pelais jalkapalloa kuin humalainen - kaatuilis ja kaartelis pitkin kenttää!) Kaikki pelimatkat bussilla tai kyydillä ois tuskaa, tai entä jos pissahätä iskis kesken pelin? "Tuomari hei, vihellätkö pelin poikki, pitää päästä pissalle!!" Ois ehkä vakuuttavinta ikinä.

Tai mites koulu? Mä kävin amiksessa turvallisuusalan. Meillä oli paljon erilaisia voimankäyttö-tunteja. Mä oisin ollu tosi pro etenkin kaikissa kontaktitilanteissa, mä olisin ollu se kuka ois ollu siellä tatamissa alta aikayksikön.. Sekä taas housuihin pissaava vartija, vakuuttavaa??

Mä oon myös myös reissaillu ulkomailla paljon. Siitä en kyllä luovu ikinä!! Mutta siihenkin on tullut niin paljon muutoksia.. Enää ei valita hotellia sen mukaan mikä on vain halvin. Nykyään sijainti on erittäin tärkeä, jottei kohtuuttomia kävelymatkoja kerry. Myöskin matkan kohde on valittava esteettömyyden mukaan, ja etenkin korkeuserojen mukaan. Mun on erittäin vaikea kävellä portaita, joten mitkään vuoristokohteet tai kohteet missä on korkeuseroja ei vaan tuu enää kyseeseen.. Eikä vaellusretket tai kohteet missä pitäisi kävellä paljon eri nähtävyyksien luo. Mun jalat ei vaan enää pysty siihen.

Mä en oikeastaan muista lähivuosistakaan minkälaista vaikka kolme vuotta sitten oli töissä, laivareissuilla, kaupungilla, bailaamassa.. Mä en muista minkälaista elämä oli kun mä en miettinyt kokoajan missä oli lähin vessa - miten mun jalat kantaa - voinko mä kiivetä tikkaille - enkai mä kaadu - jaksanko mä kävellä ? Mä en oikeesti muista. Koska mun on nyt vaan pakko itse miettiä noita asioita koko ajan, koska kukaan muukaan ei mieti niitä mun puolesta. Välillä on hetkiä kun mä unohdan nämä asiat, ja ne on yleensä aika hienoja hetkiä.

Mie en ole katkera, en todellakaan. Mä voisin olla, mulla olis siihen oikeus ja syy. Mut mä en jaksa katkeroitua, mä en todellakaan halua elämältä sitä. Mä aijon tehä asioita edelleen, mutta omalla tavallani. Se yleensä vaatii hieman kompromisseja, asioiden järjestelyä ja välillä paniikkiratkaisuja, joskus myös jostain asioista luopumista. Mut mä meen positiivisella asenteella eteenpäin, teen niitä asioita mistä tykkään vielä kun pystyn.

Uskon että sain tän sairauden jonkun muun puolesta. Joku toinen ei olis kestänyt tätä vittumaista sairautta, joten mä otin sen hänen puolestaan. Jokaselle annetaan vain niin paljon kuin hän pystyy kantaa. Ja mä aijon kantaa tän kaiken paskan loppuun asti - hymyssäsuin. :)

Terveyttä oppii arvostamaan vasta sitten kun sen menettää! Koittakaa olla kiitollisia siitä että ootte terveitä, koittakaa nauttii niistä yksinkertasistakin elämän asioista - kaikille ne ei ole niin itsestäänselviä.'

Ihanaa viikon jatkoa kaikille !! - Sara