Heippa ihanaiset muruset! :) Aattelin taas hiukan kirjoitella miten mulla menee ja eritoten miten mulla menee töissä! Tää kaikki tuntuu niin uudelta ja jännittävältä, ihan ku olis alottanu kokonaa uudessa työpaikassa! Kun työaika ja työnkuva muuttuu, plus vielä esimiehen vaihdos on uuden työpaikan tuntu todellinen. Mutta muutos on ollut ainoastaan positiivista. :)

Se että työaikani on puolittunut 4h työpäiviin, on mahdollistanut paljon. Ensinnäkin sen että mulla on paljon enemmän energiaa työpäivän jälkeen jotta jaksan tehdä normaaleja asioita. Jaksan käydä kaupassa, nähdä ystäviä, tehdä kotihommia, siivoilla, leikkiä koiran kanssa, mitä vaan!! Ennen 8h työpäivät verotti niin paljon ettei oikein virtaa enää riittänyt mihinkään muuhun, oli pakko levätä loppupäivä että jaksoi taas seuraavan päivän työpäivän. Ehkei elämän pitäis olla ihan sellasta, täytyyhän sitä jaksaa muutakin kuin vain töitä!

Tietenkin nytkin on päiviä kun mua väsyttää. Välil väsymys on todella raastavaa, ja on vain pakko levätä. Mutta nää lyhyemmät työpäivät mahdollistaa senkin, mun on mahdollista ottaa päikkärit tai levätä töiden jälkeen jotta jaksan illan tapahtumat! Välillä joudun käymään nukkumaan jo Salkkareitten jälkeen, mutta ei se mitään! Mä käyn nukkumaan silloin kun väsyttää, omaa kroppaa pitää kunnioittaa ja kuunnella sen toiveita. Sit taas jaksan virkeämpänä seuraavan päivän. :)

Töissäkin oma jaksaminen on ollut huomattavan parempaa. Työnkuvaani muutettiin niin ettei työpäivänäni tarvitse enää liikuskella pitkin myymälää eikä rasittaa jalkojani kävellessä, vaan vietän työpäiväni kassalla. Vaikka työ siinä olisi hiukka yksitoikkoista, en valita koska olen huomannut että se on kunnolleni just parasta! Kassalla pystyn kuitenkin istumaan rauhassa, eivätkä jalkani väsy tai jumitu turhaan ylimääräisestä kävelystä.

Työnkuvaani on tullut nyt hiukan vaihtelua kun työpaikallemme on alkanut saapua ensi kesän kesätyöläiset perehdytykseen. Minulle on valtuutettu perehdyttäjän rooli kassatyöskentelystä, ja se onkin ollut todella mielenkiintoista ja palkitsevaa hommaa! :) Olen saannut siitä hyvää palautetta mikä on kyllä motivoinnut ja luonnut arvostettua fiilistä. On kivaa kun vammaistakin arvostetaan hänen osaamassaan työssä! :D Ja voin kyllä sanoa että melkein 8vuoden kokemuksella voin kertoa osaavani kassatyön sekä asiakaspalvelun suht erinomaisesti....

Pieni miinuskin perehdyttämisestä on löytynyt! Nimittäin uudet työntekijjät ketä oon opettanu kassatyöskentelyyn ovat olleet kovin nopeita oppimaan, eikä heidän selän takanaan ole tarvinnut opettaa hirveän montaa päivää! :D Sehän on siis hyvä juttu, mutta loppuviikosta heidät on jo voinnut jättää kassalle yksin oppimaan, kunhan on vaan ollut itse lähellä jos apua on tarvinnut. Olenkin siis jättänyt seisoskelun selän takana ja siirtynyt infoon työskentelmään, mutta valitettavasti olen heti huomannut sen vaikutuksen kroppaani. :( Vaikka infossa työskentely ei ole mitään raskasta, joutuu siinä kuitenkin rasittamaan jalkojaan fyysisesti paljon enemmän ja olenkin huomannut kävelyni vaikeutuneen ja heikentyneen huomattavasti info-työskentelyn aikana ja jälkeen. Vaikken ole tehnyt siinä yhtään mitään sen ihmeempää kuin normaalia asiakaspalvelua esim. näyttäen asiakkaillen tuotteiden sijainnin tai käynnyt tarkistamassa myymälästä tuotteen hinnan.. Harmittaa vietävästi, mutta vaan pakko myöntää että ei mun työkuvaa tai työaikaa oo turhaan muutettu...

Vammanen mikä vammanen, ei siitä pääse mihkään! :D Kerroin näistä tapahtumista esimiehellenikin, joka kehotti mua vaan kuuntelemaan jaksamistani ja ehdotti että voin kyllä hyvällä omallatunnolla istuskella vaikka toisella kassalla kun perehdytettävä istuu toisella. Ettei mun pakolla tarvi yrittää mitään muuta ylimääräistä. Kylhän mä sen tiesinkin, mut tiiättehän te suomalaisen sisun ja sen että "perkele kylhän mä tähän pystyn!". No empä enää pysty, pakko vaan myöntää se itselle. Ja muille. Ja istua siinä kassalla vaan tyytyväisenä siihen että ainakin sen pystyn vielä handlaamaan. 

On kyl niin ärsyttävää huomata tälläsiä erätappioita elämässään. Ja kun niitä ei vaan pysty voittamaan, vaikka kuinka yrittäis huijata tai mennä sieltä mistä aita on matalin. Oma kroppa huomaa sen heti ja muistuttaa siitä "äläs yritä, et sä tähän enää pysty". Tekis miel nostaa keskisormi pystyyn ja sanoo et SAATANA oon mä aikasemminki pystyny ja paahtaa täysil eteenpäin, mut sit lopputuloksena olis erätappio ja se ettei loppupäivänä tarviskaan kävellä. :D Helvetinmoinen ottelu tää, en kyl välttis selvii tästä voittajana, vain ainoastaan siten että oon armollinen itselleni ja omalle keholleni. Tää sairaus ei oo reilu eikä ikinä tuu sitä olemaankaan, pakko vaan pelata sen säännöillä ja tyytyä ees tasapeliin. 

Pronssi on voitettu, hopee hävitty. Joten jos lähtää tavottelee sitä pronssia, vaikkei se ihan kultasin mitali ookkaan? ;) Voitokasta kevään jatkoa sinne jokaselle ruudun toiselle puolen, olkaa armollisia itsellenne ja muistakaa kuunnella omaa terveyttänne ja kehoanne! Kuitenkin terveys on elämässä se tärkein kultasin mitali. :) -Pronssimitalisti Sara 

Nasuki tykkää äitin lyhkäsemmist työpäivist ! ;)

Tuo kyl paljo enempi energiaa nää "kevään" aurinkoiset päivät ! <3

Nasuki tykkää auringost, muttei niinkään kylmistä pakkasista.... :D

<3