Jee mahtavaa ! Mun päivä alko hienosti kun kävin työterveyslääkärin kanssa keskustelemassa elämän epäkohdista ja hän määräs mulle 3vk sairaslomaa.. Aikasintaan Tammikuun 9. vasta töihin !

Mut mitä siis kävi? Eipä oikeastaan mitään, mä oon vaa eläny ihan normaalisti. MUTTA mun rakas sairaus päätti muistutella itsestään. Mul on ennenkin ollu erilaisia kävelyvaikeuksia, etenkin jos shoppailureissu kauppakeskuksessa venyy puoleksi päiväksi tai kun lenkillä pitäis ottaa pari juoksuaskelta. Se on yleensä rasittanut kroppaa niin paljon että kävely on hankaloitunut.

NYT kuitenkin on vähän eri tavalla. Mun jalkapohjat on aivan tunnottomat. Niitä vaan pistelee. Vähän samalla tapaa kun oisit ollut lumihangessa paljain jaloin ja jäädyttänyt jalkas. Tuntuu että jalat on ihan jääkylmät eikä vaan yksinkertaisesti tunne mitään. Voitte varmasti arvata että tälläinen olotila vaikuttaa kävelykykyyn ja tasapainoon negatiivisesti ! Onhan se hitusen vaikee kävellä eteenpäin kun ei tunne askelia allaan.

Toinen asia mikä mun jalkoja vaivaa, on niiden jäykkyys. Työterveyslääkäri selitti että kun jaloista loppuu voima, ne muuttuvat jäykäksi. Lihas ei enää osaa tehdä muuta kuin olla vain puupökkelö. Se vaikuttaa tietysti heti suoraan mun kävelyyn, ja oonkin viime päivät kävelly seiniä pitkin, kokoajan ottanu tukea jostain sivulla olevasta. 

Fyysinen rasitus on kuormittanut mun jalkoja niin paljon ettei ne enää vaan jaksa toimia. Siksi tää työterveyslääkäri määräs 3vk lepoa. Mä soittelin myös sairaalalle neuronpolille josta lääkäri epäili että mun vaivat ois "pelkkiä" oireita mitkä kuuluu ms-tautiin, ja vois mennä ohi levolla. MUTTA jos ei mene ohi, on oireitten epäilyksenä pahenemisvaihe. Pahenemisvaiheeseen käytetään apuna kortisonia jota annetaa tipalla suoraan suoneen, sairaalassa kolmen päivän ajan. Kortisonin pitäisi nopeuttaa pahenemisvaiheesta toipumista ja palauttaa jalkojeni kuntoa täysin tai ees osittain ! Kortisonihan on suht haitallista keholle, ainakin näin isoina annoksina, siksi tippaan määrätään vaan todella selkeiden pahenemisten aikana.

Mun ei siis auta kun oottaa ja toivoa parasta. Mä en voi tehä mitään muuta. Mukava joululahja näin jouluviikolla. Jokasel on omat haasteensa, mut tää on mun kaa loppuelämän. Ikinä en pääse eroon tästä epävarmuudesta tulevaisuuden suhteen. Pitäkää peukut pystyssä et palaudun näistä oireista ja ettei siihen välttis tarvittais kortisonia ! Jos en, tulevaisuus näyttää hiukan erilaiselta ku mitä oon kuvitellu. -fuckit-Sara