Mua mietityttää tulevaisuus ihan hirveesti. Se on väistämätön asia mikä on tulossa, ellen mä nyt kuolla kupsahda yllättäen. Monilla on tulevaisuuden varalle suunnitelmia, haaveita ja unelmia. Mä en oikein uskalla tehdä mitään näistä kolmesta.

Mun tulevaisuus on vähän erilainen. Mie en voi oikee suunnitella sitä mitenkään, koska en ikinä tiedä mun kunnosta tai sairauden etenemisestä. Kaikki se on epävarmaa, mutta tietenkään se ei estä mua haaveilemasta tai suunnittelemasta tulevaa. Mun sairaus vaan hiukan hankaloittaa tätä kaikkea. :D

Mä haluan tulevaisuudelta perheen. Yks asia mikä mua kaikist eniten pelottaa on äitiys. Mä en halua lapsia nyt heti, mutta sen mä tiedän että jossain vaiheessa niitä haluan. Mut minkälainen äiti vammasesta voi tulla? Mitä jos mä menetän mun kävelykyvyn jossain vaiheessa? Mitä jos äiti ei voi potkia jalkapalloa, tulla telttaretkille mukaan tai mitä jos äiti käy välillä sairaalassa? Mitä jos äiti käyttää kävelykeppiä tai rollaattoria, miten ihmiset suhtautuu kun äiti ajaa invapaikalle tai säntäilee vessaan?

Miten mä pystyn pitämään huolen jostain toisesta ihmisestä, kun en aina pärjää yksinkään? Nää aiheet on tosi arkoja ja huolestuttaa mua paljon. Nää aiheet on oikeestaan sellasia mistä ei hirveesti puhuta, ainoastaan sanotaan vaan "Hyvin se menee! Kyl sä pärjäät!". Loppujenlopuksi asiat varmaan vaa järjestyy ja kaikki sujuu hyvin, mutta arvatkaapa hajottaako tää epävarmuus mun mielen joskus?

Alotetaanpa raskaudesta. Ms-tauti ei mitenkään vaikuta lapsensaantiin, vaan ennemminkin rohkaistaan tekemään lapset nuorena. Mutta entäpä jos en tunne ollenkaan lapseni liikkeitä mahassa, tai en tunne niitä ensimmäisiä potkuja? Raskausaikaan vaikuttaa ainoastaan se että en voi syödä ms-lääkkeitäni silloin. Raskausajan elimistön pitäisi suojella äitiä, jolloin pahenemisvaiheita ei tule.. Mutta tämäkin on hyvin yksilöllistä! Yleistä on myös se että synnytyksen jälkeen tulee takapakkia, sairaus painaa päälle ja uusia oireita tulee. Aika pelottavaa, eikö?

Entä sitten kun lapsi kasvaa, leikkii, haluaa touhuta äitinsä kanssa? Mie en välttämättä pysty lähtemään niille pitkille kivoille kävelylenkeille, mie en pysty rullaluistelemaan, pelaamaan jääkiekkoa tai pyöräilemään. Vaikeata sanoa näitä juttuja, mutta nää on faktaa mitä mä en oikeasti pysty tällähetkellä itse tekemään eikä nää asiat tule muuttumaan. Täytyy vaan toivoa että lapsieni isästä tulee aktiviinen näiden asioiden suhteen ja haluaa luoda lapselleen sellaisia elämyksiä mihin äiti ei pysty osallistumaan.

Pelottavaa on myös se kun lapsi kasvaa, elämä jatkuu ja miten oma sairauteni etenee. Sitä ei kukaan pysty ennustamaan, ei edes kukaan lääkäri tai ennustaja.  Äitiys on varmasti epävarmaa kaikille tuoreille äideille ja toimintatavat mietityttävät ja arvostelijoita riittää. Mitään muuta en voi luvata kuin että yritän parhaani, ja rakastan sitä lasta täydestä sydämestäni. <3 Sydämeeni tämä sairaus ei kuitenkaan vaikuta, rakkautta ei poista edes pyörätuoli tai sairauteni vaikeat oireet. Toivon sydämeni pohjasta että joskus saisin olla äiti, vaikkei se duuneista helpoin tuu olemaankaan. Mä aijon jatkaa haaveilua, suunnittelua ja unelmointia - vaikkakin pieni todellisuudentaju mielessäni. :)

Onneks mulla on koiravauva :)

Ja maailman ihanin kummipoika kenen elämässä saan olla mukana <3